|
Tupo | |
| x | x Aikaisemmat tulokierrokset x
Vakautus palannut listan kärkeen Neljän viikon vuosiloma, ay-jäsenmaksujen verovähennysoikeus, aikuisopintotuki ja eläkejärjestelmä. Kaikki uudistuksia, jotka on tehty tai joita on valmisteltu tulopoliittisten sopimusten yhteydessä. Vuosien 1968 ja 1990 välillä tehtiin 16 tulosopimusta, joista 12 oli keskitettyjä ja 4 liittokohtaista. 90-luvulla keskitettyjä ratkaisuja tai niiden tarkistuksia on tehty neljä. Liittokierros käytiin 1994-1995 ja vuosina 1996 ja 1998 solmittiin erittäin kattavat kaksivuotiset tuposopimukset. Tulopolitiikan kausi vuonna 1968 alkoi tilanteessa, jossa hallitus oli syksyllä 1967 tehnyt 31 prosentin devalvaation. Tulopolitiikka nähtiin ulospääsynä kriisistä, johon talous oli devalvaation jälkeen ajautunut. Liinamaa I -nimeä kantavan tulopoliittisen kokonaisratkaisun tavoitteena oli talouden vakautus. SAK:ssa tulopolitiikkaan suhtauduttiin myönteisesti muun muassa siksi, että vähimmäispalkkojen korotukset ja markka- ja pennipohjainen linja johtivat aluksi palkkaerojen tasoittumiseen. Erityisesti teollisuustyöntekijät nostivat suhteellista palkkatasoaan. Samoin alkuvuosina naisten ja miesten palkkaerot pienenivät. Reaaliansiot puolitoistakertaisiksi Tulopolitiikan alkuvuosina keskeisenä tavoitteena oli vakautus. Välillä järjestöjen omat tavoitteet nousivat etualalle, ja 1970- ja 1980-luvun tulopolitiikassa sosiaalipoliittisten etujen ja sosiaalivakuutuksen merkitys korostui. Ammattiyhdistysliikkeelle tulopolitiikka on ollut myös tapa ajaa omia sosiaalipoliittisia tavoitteita. Nyt kutsu tupopöytään on taas käynyt vakautuksen nimissä. Se oli myös voimassaolevan sopimuksen keskeinen tavoite. 70- ja 80-luvulla palkkaliukumien osuus nimellisansioiden kehityksessä oli suuri erityisesti teollisuudessa. Palkkaliukuman suuruus vaihteli 2 ja 14 prosentin välillä. Tulojen lisäyksestä se muodosti 38 prosenttia. Vuosien 1970-1990 aikana palkansaajien nimellisansiot lähes kahdeksankertaistuivat. Reaalinen ansioiden nousu jäi kuitenkin vain puolitoistakertaiseksi, koska hinnat viisinkertaistuivat samana ajanjaksona. Verot olivat heti tulopolitiikan alkuaikoina mukana ratkaisuissa. Vaikka inflaatio oli rajua, verotaulukot pidettiin muuttumattomina vuosina 1966-1974. Se leikkasi suurempipaikkaisten reaalituloja. Verojen liittäminen osaksi ratkaisuja on ollut omiaan varmistamaan palkansaajien ostovoiman kehityksen. Toisaalta se on saanut työnantajat painottamaan erityisesti verotuksen merkitystä, sillä näin palkkapaineet ovat pienentyneet. Hallitus ja eduskunta taas ovat halunneet säilyttää liikkumavaransa veropolitiikassa.
Keskitetyn järjestelmän ongelmaksi onkin koettu, ettei se jätä liitoille riittävästi liikkumavaraa. Yhdelle palkkauksessa selvästi jälkeen jääneelle liitolle on keskitettyjen ratkaisujen puitteissa vaikea hakea lisärahaa. Palkkausjärjestelmien uudistaminen ja muut alakohtaiset ongelmat ovat vaikea ratkoa keskitetyissä sopimuksissa. Ongelmaa on pyritty ratkaisemaan järjestelyvaroilla, joiden jaosta päättäminen jää alakohtaisen neuvotteluihin. Järjestelyvarat olivat mukana keskitettyjen sopimusten kalupakissa alusta alkaen. 70luvun puoliväliin asti järjestelyvarat olivat kohtuullisen suuria, prosentista puoleentoista. Sen jälkeen ne tippuivat 0,5 prosenttiin ja sen alle. Järjestelyvarojen suuruudella ja sopimukseen yhtyvien liittojen lukumäärällä ei kuitenkaan näytä olevan ainakaan selvää yhteyttä. Liitoille keskusjärjestöjen neuvottelutulos on vain suositus. 80-luvulla ongelmaksi alettiinkin kokea sopimusten sitovuus ja kattavuus, kun liitot irtautuivat ratkaisuista. Työntekijäpuolella sopimuksista irtautuminen koettiin eräänlaiseksi porukan petturuudeksi. Keskitetyillä ja tulopoliittisilla ratkaisuilla saatiin aikaan laadullisia ja sosiaalipoliittisia uudistuksia, jotka tulivat sopimuksista irtautuneillekin. Lisäksi ne saattoivat omalla ratkaisullaan hankkia itselleen muita suurempia palkankorotuksia. Kehitys oli omiaan lisäämään myös työnantajien kylmäkiskoisuutta tulopolitiikkaa kohtaan. Laadulliset ja sosiaalipoliittiset uudistukset saattavat tulla ajan oloon työnantajalle yhtä kalliiksi kuin varsinaiset palkankorotuksetkin. Neuvottelut valuivat kuitenkin tavallaan tyhjiin, kun kaikki liitot eivät sitoutuneetkaan niihin. Toisaalta jo vuosina 1980-luvun alkupuolella TT:n edeltäjä STK luki madonlukuja keskitetyille ratkaisuille. Suuntana oli määrä olla paikallinen sopiminen.
Maan hallitus aloitti tulopolitiikan kauden tekemällä aloitteen neuvotteluista laajan tulopoliittisen kokonaisratkaisun aikaansaamisesta. Vuonna 1967 oli tehty 31 prosentin devalvaatio ja aloite oli osa jälkihoitoa. Taustalla oli ay-liikkeen eheytyminen 1960-loppupuoliskolta alkaen. Työmarkkinajärjestöt tarttuivat haasteeseen. Vuonna 1968 solmitussa Liinamaa I -sopimuksessa kaikki saivat pennimääräisen yhtä suuren palkankorotuksen tuottavuuden nousua vastaavasti. Hintasäännöstely ja indeksiehdot purettiin. Liinamaa I:ssä sovittiin, että työnantaja perii ay-jäsenmaksun työntekijältä ja tilittää sen liitolle. Samalla jäsenmaksuista tuli vähennyskelpoisia verotuksessa. Vuonna 1968 alkoi taloudellinen nousukausi. Syksyllä 1969 allekirjoitetussa Liinamaa II:ssa sovittiin pennikorotuksista sekä yhden prosentin suuruisesta alakohtaisesta kuoppakorotuslisästä. Sopimuksen osana oli erorahajärjestelmän luominen ja vuokralaisten irtisanomissuojan tehostaminen. Kolmen markan tuntipalkka, neljän viikon vuosiloma Vuonna 1970 työntekijöille saatiin lakisääteinen työsuhdeturva, kun uusi työsopimuslaki säädettiin. Laissa oli myös periaate työehtosopimusten yleissitovuudesta. 1970-luvulla ei vielä ollut mitenkään tavatonta, että niin presidentti kuin pääministerikin suoraan puuttuivat neuvotteluihin. UKK-sopimus syntyi vuonna 1970, pääministeri Martti Miettunen taas teki oman välitysesityksensä vuonna 1978. SAK:n tavoitteena vuoden 1971 sopimuksiin oli mm. palkansaajien suhteellisen osuuden kasvattaminen kansantulosta. Neuvottelut päättyivät umpikujaan ja tasavallan presidentti teki oman välitysesityksensä. Hyväksytyssä esityksessä määriteltiin minimipalkka: 3 markkaa tunnilta ja 516 markkaa kuukaudelta. UKK-sopimus edellytti eduskuntaa jatkamaan maan hallituksen valtuuksia säännöstellä hintoja. Sopimuksen keskeisenä osana oli neljän viikon vuosiloma, joka toteutettiin vuonna 1973. 70-luvulle tultaessa 60-luvun lopun nopean kasvun kausi oli ohi ja tultiin laskusuhdanteeseen. Keväällä 1972 tupo-sopimus syntyi aiempaa kierrosta helpommin. Sopimuksessa luotiin maahan lomaltapaluuraha- ja palkkaturvajärjestelmä. Lomaltapaluuraha tuli pitkälti työnantajien tarpeisiin. Ne tarvitsivat houkuttimen, jolla Ruotsissa sukuloivat lomalaiset saatiin palaamaan työpaikalle.
Äitiysloma 7 kuukauteen, erillisverotukseen Vuonna 1973 ei kokonaisratkaisua saatu aikaan. Nimellispalkkojen korotukset olivat liittokohtaisissa sopimuksissa korkeat. Se oli tyypillistä myös vuosien 1974 ja 1975 palkkaratkaisuille. Talous oli ylikuumentunut ja inflaatio oli voimakas vuonna 1974. Taustalla oli öljykriisi ja sen vaikutus elinkustannuksiin. Tulopoliittinen virkamies Seppo Lindblom teki maaliskuussa 1974 ehdotuksen tulopoliittiseksi kokonaisratkaisuksi. Sopimukseen liittyi palkankorotukset, vähimmäispalkka, järjestelyvara ja ansiokehitystakuu. Ratkaisun yhteydessä pidennettiin synnytyslomaa 7 kuukauteen, korotettiin äitiysrahaa ja lapsilisiä, kehitettiin työeläkejärjestelmää sekä annettiin verohelpotuksia. Seuraavana vuonna sopimusta tarkistettiin. Korkea inflaatio ja epäyhtenäinen tulokehitys aiheuttivat tarpeen soveltaa ansiokehitystakuuta. Ratkaisuun liittyivät verovapaat matkakustannusten korvaukset. Perheiden erillisverotus toteutettiin. Hintasulku 5 kuukautta, sairausajalta palkkaa Vuonna 1976 kokonaistuotanto oli laskussa, työttömyys korkea ja inflaatio nopea. SAK tavoitteli kaikille samansuuruisia palkankorotuksia ja reaaliansioiden kasvamista kansantalouden tuottavuuden kehitystä vastaavasti. Neuvottelut takkusivat ja pääministeri Martti Miettunen teki välitysesityksen keskitetyksi työmarkkinaratkaisuksi. Palkkoja korotettiin 60 penniä tunnilta, vähintään 3,5 prosenttia. Ratkaisuun kuului järjestelyvara. Inflaatiota taltutettiin hintasululla, joka julistettiin viideksi kuukaudeksi. Vuonna 1977 laskukausi jatkui. BKT supistui puoli ja teollisuustuotanto lähes kolme prosenttia. Keskitettyyn ratkaisuun tähtäävät neuvottelut katkesivat, ja neuvottelut siirtyivät liittotasolle. Tulopoliittinen virkamies Keijo Liinamaa antoi suosituksen yleislinjasta. Yleiskorotukset olivatkin suhteellisen matalatasoisia. Paketin uutuus oli talviloma. Vuonna 1979 talouskasvu oli taas nopeaa ja työllisyystilanne parani olennaisesti. Myös inflaatiovauhti nopeutui. Tammikuussa 1979 tehtiin keskitetty ratkaisu, jossa palkkoja korotettiin 30 penniä tunnilta. Korotuksen kustannusvaikutus oli 2,25 prosenttia sopimusalan palkkasummasta. Ratkaisuun liittyi 0,5 prosentin järjestelyvaraerä, ansiokehitystakuu ja indeksiehto. Talvilomaoikeutta laajennettiin ja sairausajan palkanmaksukautta pidennettiin.
Työsuhdeturvaa ja maksuperusteita 1980-luku aloitettiin liittokierroksella. Taloudellinen kasvu lähes pysähtyi vuonna 1981. SAK:n valtuusto oli marraskuussa 1980 linjannut tavoitteeksi tupon, joka johtaisi inflaation hidastumiseen, reaaliansioiden nousun työn tuottavuuden kasvua vastaavasti. Tulopoliittisen selvitysmies Matti Pekkasen välitysesityksen pohjalta päädyttiin kaksivuotiseen ratkaisuun, johon kuuluivat yleiskorotukset, paikallinen järjestelyvara, indeksiehto, matalapalkkaratkaisu ja ansiokehitysjärjestely. Yleiskorotukset olivat kustannusvaikutukseltaan 11,6 prosenttia palkkasummasta. Maan hallitus lupasi ottaa työsuhdeturvaa koskevat asiat käsittelyynsä komiteatyön valmistuttua. Sairauspäivärahan ja äitiyspäivärahan maksuperusteita muutettiin. 1983 neuvottelut keskitetystä ratkaisusta katkesivat työajan lyhentämiseen, työsuhdeturvaa ja palkkausta koskeviin kysymyksiin. Päädyttiin liittokierrokselle, jonka avasi Metallityöväen liitto. Pekkaspäivät ja työttömyysturva 1984 taloudellinen kasvu oli taas käynnissä. SAK oli asettanut tavoitteekseen edelliset neuvottelut kariuttaneet teemat lisättynä työttömyysturvan kokonaisuudistuksen loppuunsaattamisella. Neuvotteluissa ei ratkaisua löytynyt, ja pääministeri Kalevi Sorsa asetti toimitusjohtaja Matti Pekkasen selvittämään tilannetta. Hän antoi esityksen tulopoliittiseksi kokonaisratkaisuksi. Ratkaisussa tuli kaksi palkankorotusta, joiden kustannusvaikutus oli yhteensä 6,8 prosenttia. Siihen sisältyi matalapalkkaratkaisu ja indeksiehto. Kuuluisat Pekkas-päivät saivat alkunsa, kun työaikaa sovittiin lyhennettäväksi 32 tuntia vuonna 1986. Työttömyysturvajärjestelmä uudistettiin. Työrauhavelvoitteen ja työehtosopimuksen rikkominen tuli aiempaa kalliimmaksi. Eduskuntaan tuli lakiesitys, jossa hyvityssakkojen enimmäismäärä nostettiin 10000 markasta 90000 markkaan. Enimmäismäärät sidottiin indeksiin.
Työajat lyhemmäksi, lakon kautta sopuun Vuonna 1986 SAK halusi jatkaa työajan lyhentämistä. Se asetti tavoitteeksi työajan lyhentämisen 35 tuntiin viikossa vuoteen 1990 mennessä. Lisäksi tavoiteltiin koulutus- ja kehitysrahaston perustamista ja työsuhdeturvan perustamista. STK kieltäytyi neuvottelemasta sopimuskautta pidemmästä työajan lyhentämisohjelmasta ja vaati työaikajoustojen hyväksymistä ehtona työajan lyhentämiselle. SAK:n hallitus kehotti liittoja valmistautumaan 13. maaliskuuta alkavaan yleislakkoon, jos sitä ennen ei päästäisi SAK:ta tyydyttävän ratkaisuun. Työnantajat keskittyivät neuvottelemaan toimihenkilöiden kanssa ja ns. toimihenkilö-tupo syntyi. STK tarjosi samantasoista ratkaisua SAK:lle. SAK hylkäsi sen 6. maaliskuuta. STK teki vielä 13. maaliskuuta uuden tarjouksen, jonka SAK hylkäsi. Lakko alkoi. Neuvotteluja kuitenkin jatkettiin ja neuvottelutulos syntyi. Kokonaisratkaisu sisälsi kustannusvaikutuksiltaan 5 prosentin palkankorotukset vuosille 1986 ja 1987, järjestelyvaran, indeksiehdon, ansiokehitystakuun ja matalapalkkaratkaisun. Työajoissa sovittiin nelivuotisesta lyhentämisohjelmasta, jossa vuotuista työaikaa lyhennettiin yhteensä 68 tuntia vuosina 1987-90. Tasa-arvoerä ja puolen vuoden harkinta Vuonna 1988 STK:n asenne SAK:n neuvottelutavoitteisiin oli kielteinen ja neuvottelut siirtyivät liittotasolle. Inflaatio lähti nopeaan nousuun, ja maan hallitus yritti supistaa kulutuskysyntää kiristämällä maksuja ja hintoja. Suomen Pankki korotti peruskorkoja. Näin päädyttiinkin harkitsemaan keskitettyä ratkaisua jo sopimuskauden aikana. Neuvottelut aloitettiin vajaan puolen vuoden kuluttua siitä, kun neuvottelujen käyminen oli todettu mahdottomaksi. STK tyrmäsi taas SAK:n laadulliset tavoitteet, ja suostui neuvottelemaan vain palkoista. Elokuun lopulla päädyttiin neuvottelutulokseen talous- ja tulopoliittisesta ratkaisusta. Yksivuotiseen ratkaisuun sisältyi pennimääräinen korotus, indeksiehto ja ansiokehitystakuu. Palkansaajien verotusta kevennettiin noin 1,4 miljardilla markalla ja 5,5 prosentin inflaatiotarkastuksella. Lopputulokseksi arvioitiin ja sovittiin kotitalouksien reaalitulon kasvaminen 2,5 prosenttia. Sopimuksen osaksi tuli ensimmäistä kertaa tasaarvoerä, jonka suuruus oli 0,1 prosenttia.
Aikuisopintotukea ja luottamusmiehelle työsuhdeturvaa Vuoden 1990 sopimusneuvotteluiksi SAK:n hallitus asetti tavoitteeksi palkansaajien reaalisen ostovoiman kasvamisen 5 prosentilla 2-vuotisella sopimuksella. Palkkaratkaisuun haluttiin indeksiehto ja ansiokehitystakuu, matalapalkka- ja tasa-arvoerä. Laadullisia tavoitteita olivat muun muassa työpaikkaoikeuksien lisääminen ja varhaiskuntoutuksen sekä ammatillisen aikuiskoulutuksen parantaminen. Marraskuussa 1989 aloitetut työmarkkinaosapuolien väliset neuvottelut eivät tuottaneet tulosta. Pääministeri Harri Holkeri pyysi valtakunnansovittelija Teuvo Kalliota selvittämään tilannetta. Kallio antoikin marraskuun lopulla esityksensä. Vasta tammikuun puolivälissä monivaiheisen neuvotteluprosessin jälkeen riittävä määrä sitovia neuvottelutuloksia oli syntynyt. Sopimus allekirjoitettiin tuolloin. Sopimuksen tavoitteena oli palkansaajan reaalitulojen nostaminen 4,5 prosenttia vuosina 1990-91. Ratkaisuun sisältyi tasa-arvoerä, ansiokehitystakuu ja indeksiehto. Ratkaisun myötä työtekijöille tuli oikeus ammattikoulutusrahaan ja aikuisopintotukeen. Sopimuksen osana hyväksyttiin uusi luottamusmiessopimus, jolla parannettiin mm. luottamusmiesten työsuhdeturvaa. Kallion sopimuksen tarkastusneuvotteluissa 1990 lopulla lama oli jo tuloillaan. Työnantajat tarjosivat nollalinjaa, ja kansliapäällikkö Kalliota pyydettiin selvittämään mahdollisuuksia päästä sopuun. Sopu löytyi Kallion esityksen pohjalta. Se antoi palkansaajille 50 pennin tai vähintään 0,9 prosentin palkankorotuksen vuodelle 1991. Enintään 1/4 yleiskorotuksesta voitiin käyttää alakohtaisena järjestelyvarana. Lisäksi sopimuksessa oli määräyksiä tasa-arvoerästä, ansiokehitystakuusta ja indeksiehdosta. Vuoden 1991 marraskuussa Lauri Ihalainen ja Tapani Kahri tekivät sopimuksen, jonka mukaan olemassa olevaa sopimusta jatkettiin lokakuun 1993 loppuun. Ratkaisu oli yksinkertainen palkkojen osalta: niitä ei nostettu vuonna 1993. Vuoden 1993 työmarkkinaratkaisussa ratkottiin joitain työelämän kysymyksiä ja sovittiin nuorten työllistämisedellytysten parantamisesta keskusjärjestöjen kesken. Kierrosta edelsi lakonuhka hallituksen yksipuolisesti valmistelemia lakiesityksiä vastaan. 1994-1995 käytiin liittokierros, jonka keskeisenä henkilönä oli valtakunnansovittelija Jorma Reini. Hänen konttorinsa kautta saatiin suurin osa ratkaisuista.
Työllisyyttä ja epätyypillisyyttä Vuonna 1995 solmittiin tupo, jolla tavoiteltiin erityisesti työllisyyden paranemista, kun talous vakautuisi. Sopimusta solmittaessa tähdättiin palkansaajien ostovoiman kasvavan kaksi prosenttia kumpanakin sopimusvuotena. Nyt arvioidaan ostovoiman kasvaneen 7,5 prosenttia. Sopimukseen sisältyi indeksiehto ja ansiokehityslauseke. Jo sopimuksesta neuvoteltaessa takkuisin pala oli työttömyysturva, josta päätöksiä tehtiin toukokuussa 1996 yleislakon uhan alla. Tärkeä kysymys oli sopia epätyypillisiä töitä tekevien aseman korjaamisesta lähemmäs normaalityösuhteen etuja. Kaksi viimeistä tupoa vuosilta 1996 ja 1998 ovat olleet poikkeuksellisen kattavia. Niiden on arvioitu tukeneen merkittävällä tavalla talouden elpymistä, työllisyyden paranemista sekä ostovoiman kasvua. Näiden kahden tuloratkaisun aikana maahan onkin syntynyt yli 200 000 työpaikkaa. Vuonna 1998 solmitulla sopimuksella lähdettiin myös toteuttamaan ikäpolvisopimusta eli osa-aikaeläkkeen ikäraja laskettiin määräaikaisella lailla 56 vuoteen. Samanaikaisesti mahdollistettiin myös ikääntyvien hakeutuminen osa-aikatyöhön. Sopimuksen ns. laatupaketti sovittiin aikaisempaan nähden poikkeuksellisella tavalla. Suurin osa työelämän laadullista kehittämistä koskevista asioista siirrettiin ns. tupotyöryhmien sovittaviksi. Valtaosassa työryhmistä on työ saatettu jo päätökseen, mutta niiden ehdottamat toimenpiteet edellyttävät kuitenkin vielä paljon jatkotyötä. |
x Ajankohtaista SAK:n tupotavoitteet Pieni tupo-opas Aikaisemmat tulokierrokset - Tammikuun kihlauksesta tupoihin - 30 vuotta tupoja - Työmarkkina- ratkaisut 1969–2000 - Tupo-sopimus 1998–99 - Liittokohtainen kierros 2000 |
