| SAK:n Pekka Ahmavaara: Palkansaajakeskusjärjestöjen yhteistyö puolustaa edelleen paikkaansa |
 |
– Esitys tulopoliittiseksi sopimukseksi toteuttaa kohtuuden ja oikeudenmukaisuuden periaatetta tällä ahneuden aikakaudella. Se turvaa hyvän ja tasaisen ostovoiman kasvun, osaltaan hillitsee inflaation uhkaa ja luo edellytyksiä edelleen parantaa työllisyyttä. Se on solidaarinen: matalapalkkaisten suhteellinen ansio- ja tulotaso nousee muita enemmän ja työttömien ansiosidonnaisen päivärahan tasoa nostetaan vihdoinkin ja tuntuvasti, sanoi SAK:n johtaja Pekka Ahmavaara puhuessaan tänään SAK:n valtuuston kokouksessa Kiljavalla. Ahmavaaran mukaan tämän syksyn neuvotteluja valmisteltiin palkansaajakeskusjärjestöjen kesken tavallistakin paremmassa yhteistyössä. Vaikkakaan päätöstä yhteisistä laatutavoitteista ei tehty, yhteinen valmistelu ohjasi kunkin keskusjärjestön päätöksiä ja neuvottelutulosta laatutavoitteiden osalta voidaan pitää yhteisenä saavutuksena. – Myös palkankorotusten määrää koskevat tavoitteet olivat kaikilla kolmella lähes samat työnantajan kauhistelemat luvut. SAK ja STTK pystyivät neuvottelujen kuluessa hyvään yhteistyöhön palkkatavoitteissaan niiden rakennetta myöten lähtökohtiensa eroavuuksistakin huolimatta. AKAVA sen sijaan ajoi perinteilleen uskollisesti prosenttipohjaisesti laskettavaa alakohtaista palkankorotuspottia ja sen rinnalla ns. koulutuspalkkaeräänsä, Ahmavaara totesi. – Tosiasia on, että SAK:n ajama palkkalinja olisi nostanut AKAVA:n korostamien koulutuspalkka-alojen palkkatasoa enemmän kuin AKAVA:n oma linja. Matalapalkkaisten aseman parantamiseen sopivat huonosti prosenttipohjaiset palkankorotukset. Sitä eivät pienet erilliserät – kuten koulutuspalkkaerä – pysty paikkaamaan. Korkeapalkkaisten ja matalapalkkaisten etujen ajaminen yhtä aikaa ei voi onnistua, Ahmavaara painotti. Ahmavaaran mukaan nyt joutuukin aprikoimaan myös sitä, onko järjestäytyminen vain koulutuksen perusteella yhtä vanhanaikainen malli kuin olisi ollut palkanmaksu vain koulutuksen perusteella. – Kitkatekijöistä huolimatta kolmen palkansaajakeskusjärjestön yhteistyö puolustaa edelleen paikkaansa. Siitä on hyviä esimerkkejä niin Eurooppa-tason edunvalvonnassa kuin kotimaisessa yhteiskuntavaikuttamisessa. Sitä yhteistyötä ei pidä hukata. – Järjestöjen välisen yhteistyön tulee kuitenkin olla malliltaan joustava. Sen tulee tarjota mahdollisuus siihen halukkaille edetä muita pidemmälle niille yhteisillä toiminta-alueilla. Tämä neuvottelukierros osoitti, että erityisesti SAK:n ja STTK:n kesken mahdollisuudet yhteistoimintaan ja yhteisiin tavoitteisiin ovat hyvät. Taustalla on luonnollisesti työelämän jatkuva rakennemuutos, jossa työntekijän ja toimihenkilön tehtävät ja asema yhdenmukaistuvat ja erottavat status- ym. erot häviävät. Tähän yhteistyöhön ovat AKAVA ja sen jäsenliitot kukin näkemyksensä mukaan tervetulleita, mutta niiden ehkä eriävien käsitysten panttivangiksi ei voi jäädä, Ahmavaara painotti. – Ainoa tie palkansaajajärjestöjen vaikuttavuuden lisäämiseksi on niiden kaikkien tasaveroisen ja omaehtoiseen halukkuuteen perustuva yhteistyön kehittämisen prosessi. Prosessin aikana on mahdollista nähdä sen avaamia vaihtoehtoja ja uusia mahdollisuuksia, Ahmavaara arvioi.
Pekka Ahmavaara Hyvät valtuustotoverit, Neuvottelutulos tulopoliittiseksi sopimukseksi on valtuuston päätösten perusteella yhdessä asetettu, valmisteltu ja neuvoteltu. Minun on helppo yhtyä siihen mitä Lauri Ihalainen neuvottelutuloksen sisällöstä ja merkityksestä sanoi. Se on SAK:n yhteinen saavutus. Neuvottelutulos toteuttaa kohtuuden ja oikeudenmukaisuuden periaatetta tällä ahneuden aikakaudella. Se turvaa hyvän ja tasaisen ostovoiman kasvun, osaltaan hillitsee inflaation uhkaa ja luo edellytyksiä edelleen parantaa työllisyyttä. Se on solidaarinen: matalapalkkaisten suhteellinen ansio- ja tulotaso nousee muita enemmän ja työttömien ansiosidonnaisen päivärahan tasoa nostetaan vihdoinkin ja tuntuvasti. Se edesauttaa hyvän työympäristön kehittämistä ja helpottaa työssä jaksamista. Se nostaa myös työmarkkinajärjestöjen huomion keskiöön työelämän yhteydessä toteutettavan elinikäisen koulutuksen ja parantaa erityisesti heikommin koulutettujen koulutusmahdollisuuksia. Neuvottelutulos on hyvä ja sitä kehtaa hyvin SAK:n hallituksen tavoin suositella liittoneuvottelujen pohjaksi. Käsittelen tarkemmin kahta neuvotteluihin liittyvää mielestäni erityistä huomiota ansaitsevaa asiaa. Ensimmäinen näistä on jatkuvan neuvottelumenettelyn kehittäminen. Tässä neuvottelutuloksessa sopimusosapuolet ilmoittavat olevansa valmiit jatkuvan neuvottelumenettelyn käyttöön keskinäisissä suhteissaan ja suosittelevat samaa valmiutta myös jäsenliitoilleen. Jatkuvan neuvottelun piiriin kuuluviksi aiheiksi todetaan mm. eläkepolitiikka, työttömyysturva, neuvottelu- ja sopimusjärjestelmän kehittäminen sekä työelämää, koulutusta ja tasa-arvoa koskevat asiat Jatkuvan neuvottelun periaatehan sinänsä ei ole mitenkään uusi. Sopimustoiminnan lähtökohtiin kuuluu niin työpaikka-, liitto- kuin keskusjärjestötasollakin, että jonkin osapuolen pyytäessä neuvotteluja esittämästään aiheesta niihin viivyttelemättä ryhdytään. Uutta on, että jatkuvan neuvottelun merkitystä korostetaan näin painokkaasti keskusjärjestöjen välillä. Siihen on monta painavaa syytä. Tärkein syy lienee tarve poistaa esteitä tulopoliittisen sopimisen ja pitkäjänteisen sopimuspolitiikan tieltä. Vanha perinnehän on ollut, että työehtosopimusneuvotteluihin kootaan keskeiset sopimusalakohtaiset tekstimuutos- ym. laatutavoitteet ja niistä sovitaan palkkaratkaisun yhteydessä liiton määritellessä työvoiman hintaa työnantajan ostamalle työrauhalle sopimuskauden ajaksi. Tällainen menettely on ollut – ja on edelleen – välttämätöntä, kun työntekijöiden ja työnantajien edut ovat vastakkaiset. Ei sille ole vaihtoehtoa. Alakohtaisten ongelmien olemassaolo ja niiden ratkaisemisen vaikeudet tuottavat kasautuessaan kuitenkin esteitä mm. tulopoliittiselle sopimiselle. Vaikka tupot ovatkin usein tuoneet laatuasioissa yhteistä hyvää kaikille, ei niiden yhteydessä ole juurikaan voitu ratkaista alakohtaisesti tärkeitä ja työnantajille vastentahtoisia asioita. Ja mitä pitempi tupokauden kesto on ollut joko yksittäisenä tai perättäisinä sopimuksina, sitä enemmän ovat alakohtaiset ratkaisemattomat ongelmat patoutuneet. Suomen Emu-jäsenyyden ollessa voimassa ja Euro-rahan tullessa käyttöön perusteet pitkäjänteisen tulopolitiikan puolesta ovat yhä vankemmat. Sitä korostaa yleisemminkin talouden kansainvälinen integroituminen ja siitä johtuva pienen kansakunnan tarve omin toimin ylläpitää työllisyyttä ja kilpailukykyä sekä luoda vakautta ja ennustettavuutta kotitalouksille, yrityksille ja koko kansantaloudelle. Jotta tulopolitiikka olisi mahdollista tarvitaan sen rinnalle jatkuvaa neuvottelua; ongelmia on käsiteltävä ja niitä on voitava ratkaista myös sopimuskausien aikana ja sopimusosapuolien kesken niin keskusjärjestö-, liitto- kuin työpaikkatasollakin. Työntekijöiden kannalta tulosten saavuttamista voi vaikeuttaa vääntömomentin puute: kun puhe ei auta, lyödä ei saa eikä voi persettäkään penkkiin panna, millä painostaa työnantajat kohtuullisiin neuvottelutuloksiin? - Voi olla, että jatkuva neuvottelu ei toimi kärkevien eturistiriitojen ollessa esillä, joskin viisas työnantaja osannee katsoa myös nokkaansa pitemmälle tulevaisuuteen. On kuitenkin monia asioita, joissa ristiriita on haluttaessa yhteen sovitettavissa. Tätäkin enemmän on nykyisin asioita, joissa kyseessä on yhteinen etu tai vaikkapa yhdessä ratkottava ongelma. Esimerkiksi elinkeinopoliittinen edunvalvonta on asia, jossa sopimusosapuolten etu on yhä useammin yhteinen. Kansainvälistyvä tuotantotoiminta tuo eteen yhä enemmän yhteisiä ongelmia, joissa vastakkainasettelun sijasta näkemysten, kokemusten ja tietämyksen yhteensovittaminen luo parhaita vastauksia. Esimerkiksi Irlannissa pitkään jatkunut ns. kumppanuusperiaate perustuu työmarkkinajärjestöjen, hallituksen ja monien muiden etu- ja yhden asian liikkeiden yhteistyöhön, jonka tavoitteena on Irlannin kansallisen edun nimissä ratkaista yhteisiä ongelmia, ei niinkään eturistiriitoja. Irlannin menestystarinahan EU:n sisällä on hyvin tunnettu. Edelleen, monet työelämän tai siihen liittyvät ilmiöt ovat luonteeltaan jatkuvaa prosessia. Niiden seuranta, niihin sopeutuminen ja niiden hallinta edellyttävät sopimuskausien aikana ja ne ylittävää jatkuvaa neuvottelua ja yhteistyötä. - Kaikki tämä tukee jatkuvan neuvottelun tehostamista. Siitä onkin lähes pelkästään hyviä kokemuksia mm. Metallin ja Rakennuksen piirissä. Jatkuvan neuvottelun periaatteen omaksuminen tarkoittaa – ei vain valmiutta neuvotella asioista myös sopimuskausien aikana – vaan ennen kaikkea molemminpuolista vilpitöntä halua ja tarkoitusta ratkaista asioita, sopia niistä, saada aikaan yhteisiä tuloksia. Se on mahdollista jos neuvottelusuhteet ovat kunnossa. Tämä puolestaan edellyttää itseluottamusta puolin ja toisin, luottamusta ja luotettavuutta, avoimuutta ja rehellisyyttä, halua ja kykyä yhteistyöhön silloinkin kun tuloksia voi saada toinen osapuoli ohittaen. Jatkuva neuvottelu on vuorovaikutusta. Jollei se toimi, kannattaa varmuuden vuoksi vilkaista myös peiliin. *** Toiseksi, hyvät valtuustotoverit, haluaisin arvioida palkansaajapuolen järjestöllisen kehityksen näköaloja nyt käydyn neuvottelukierroksen kokemusten pohjalta. Näitä neuvotteluja valmisteltiin palkansaajakeskusjärjestöjen kesken tavallistakin paremmassa yhteistyössä. Vaikkakaan päätöstä yhteisistä laatutavoitteista ei tehty, yhteinen valmistelu ohjasi kunkin keskusjärjestön päätöksiä. Tavoitteet olivatkin neuvotteluihin lähdettäessä hyvin yhdensuuntaiset. Myös neuvottelujen aikana palkansaajakeskusjärjestöjen yhteistyö piti varsin hyvin joitakin sinänsä luonnollisia järjestökohtaisia näkemyseroja lukuun ottamatta. Neuvottelujen tuloksia niin työelämää kuin koulutusta koskevissa asioissa voidaankin pitää yhteisinä saavutuksina. Myös palkankorotusten määrää koskevat tavoitteet olivat kaikilla kolmella lähes samat työnantajan kauhistelemat luvut. SAK ja STTK pystyivät neuvottelujen kuluessa hyvään yhteistyöhön palkkatavoitteissaan niiden rakennetta myöten lähtökohtiensa eroavuuksistakin huolimatta. AKAVA sen sijaan ajoi perinteilleen uskollisesti prosenttipohjaisesti laskettavaa alakohtaista palkankorotuspottia. Uutuutena – ainakin edelleen kehiteltynä – AKAVA ajoi tasa-arvoerän sijasta tai ainakin osana sitä niin kutsumaansa koulutuspalkkaerää, erää joka olisi maksettu pitkään koulutukseensa nähden suhteellisesti matalapalkkaisille toimihenkilöille. Tämän erän sinnikkään – tai jääräpäisen – ajamisen seuraukset ovat tunnetut. Koulutuspalkkaerään perustuva ajattelu ei sovi nykyaikaiseen tapaan määritellä työstä maksettava palkka työn vaativuuden mukaan. Se olisi jättänyt ulkopuolelle moninkertaisen joukon myös erittäin vastuullisia ja vaativia tehtäviä hoitavia ja erilaisen koulutuksen saaneita työntekijöitä. Tosiasia on, että SAK:n ajama palkkalinja olisi nostanut AKAVA:n korostamien koulutuspalkka-alojen palkkatasoa enemmän kuin AKAVA:n oma linja. Matalapalkkaisten aseman parantamiseen sopii huonosti prosenttipohjaisia palkankorotuksia ajava peruslinja. Sitä eivät pienet erilliserät – kuten koulutuspalkkaerä – pysty paikkaamaan. Korkeapalkkaisten ja matalapalkkaisten etujen ajaminen yhtä aikaa ei voi onnistua. Joutuukin aprikoimaan, onko järjestäytyminen vain koulutuksen perusteella yhtä vanhanaikainen malli kuin olisi ollut palkanmaksu vain koulutuksen perusteella. Suomessa kolmen - alun perin neljän - palkansaajakeskusjärjestön yhteistyö on ollut hyvää ja kansainvälisesti katsoen ainutlaatuista. Sillä on jo yli 20-vuotiset perinteet. Kansainvälisesti Suomen kaltainen järjestäytymismalli vallitsee lähinnä Pohjoismaissa, joista Ruotsissa, Tanskassa ja Norjassa on osapuilleen omat SAK:ta vastaavat LO-järjestönsä, toimihenkilökeskusjärjestönsä sekä akateemisen koulutuksen saaneiden AKAVA -verrokit. Tämä PSKJ-yhteistyö syntyi aikanaan SAK:n aloitteesta lähinnä silloin virinneen toimihenkilöjärjestöjen yhdistämishankkeen vastapainoksi. Kehityssuunta huipentui työmarkkinoilla v. 1986 toimihenkilötupoon, jonka SAK joutui kumoamaan sisäistä yhtenäisyyttään vahvistaen ja työtaistelutoimin ns. VHS(Viinanen – Hänninen – Somerto) -sopimuksen turvin. Sen koommin ja varsinkaan TVK:n konkurssin jälkeen yhden ja suuren toimihenkilökeskusjärjestön perustaminen yhdistämällä STTK ja AKAVA SAK:n vastapainoksi ei ole ollut vakavasti otettava vaihtoehto PSKJ-yhteistyön kehittämisen perussuunta lienee edelleenkin kaikkien kolmen järjestön yhteistyön tiivistäminen ja parantaminen. Hyvä esimerkki tästä on KEY-projekti, Euroopan integraation seurantaa koskeva yhteistoiminta. Muitakin vastaavia yhteistyökohteita on olemassa. Esteinä etenemiselle ovat olleet resurssipula ja joskus järjestölliset etunäkökohdat. Myös kotimaisessa edunvalvonnassa ja yhteiskuntavaikuttamisessa kolmen palkansaajakeskusjärjestön yhteistyö on hedelmällistä. Sen avulla on mahdollista painokkaasti vaikuttaa maan hallitukseen, eduskuntaan ja valtionhallintoon. Vaikuttaminen ulottuu hyvinä yhteistyö- ja vuorovaikutussuhteina lähes koko poliittiseen kenttään poliittisesta vasemmistosta kokoomukseen asti. Sitä yhteistyötä ei pidä hukata kunkin järjestön oman jäsenkunnan edunvalvonnasta johtuvien erojen takia, jotka nekin koskevat lähinnä palkkausta ja tuloverotusta. PSKJ-yhteistyön tulee kuitenkin olla malliltaan joustava. Sen tulee – kuten EU:lle on sen kehittämistä koskevissa keskusteluissa esitetty – tarjota mahdollisuus siihen halukkaille edetä muita pidemmälle niille yhteisillä toiminta-alueilla. Erityisesti SAK:n ja STTK:n kesken mahdollisuudet yhteistoimintaan ja yhteisiin tavoitteisiin ovat hyvät. Sen osoitti muun muassa tämä neuvottelukierros. Taustalla on luonnollisesti työelämän jatkuva rakennemuutos, jossa työntekijän ja toimihenkilön tehtävät ja asema yhdenmukaistuvat ja erottavat status- ym. erot häviävät. Tähän yhteistyöhön ovat AKAVA ja sen jäsenliitot kukin näkemyksensä mukaan tervetulleita, mutta niiden ehkä eriävien käsitysten panttivangiksi ei voi jäädä. Ainoa tie palkansaajajärjestöjen vaikuttavuuden lisäämisen on niiden kaikkien tasaveroisen ja omaehtoiseen halukkuuteen perustuva yhteistyön kehittämisen prosessi. Prosessin kestäessä on mahdollista katsoa sen avaamia vaihtoehtoja ja uusia mahdollisuuksia. Hyvät valtuustotoverit, Neuvoja muille on helppo antaa. Koetetaanpa nyt kuitenkin pitää huolta siitä, että omat rivimme ovat vahvat ja yhtenäiset. Me olemme myös yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden etujärjestö! |
|
  |
|
