Suomen Ammattiliittojen Solidaarisuuskeskus SASK
Solidaarisuuspäivät, Tampere 28.–29.10.2000

Näinä globaalistumisen aikoina on hyvä palauttaa mieliin, että ammattiyhdistysliike on aina ollut kansainvälistä ja solidaarista. Yli kansallisten rajojen meitä ovat yhdistäneet samat arvot rauhasta, vapaudesta, tasa-arvosta ja sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Olemme uskoneet joukkovoimaan ja tunnukseen ”kaveria ei jätetä”. Järjestäytymisvapaus ja oikeus työehtosopimustoimintaan ovat edelleen solidaarisuuden kulmakiviä.

SASK perustettiin v. 1986 SAK:n edustajakokouksen aloitteesta. SASKin perustamisvalmistelut veivät kaksi vuotta ja niissä ratkesi myönteisesti liittojen mukaantulo SASKin toimintaan. Kun tänä päivänä tarkastelemme SASKin työn tuloksia voimme havaita kuinka merkittävästä asiasta silloin oli kyse. Mieluisaa on ollut havaita, että SASK on parhaillaan laajentumassa SAK-laisesta perheestä myös STTK-laisiin liittoihin. Tämä on hieno asia ja toivon, että STTK, AKAVA ja niiden liitot ovat pian laajasti SASKin työssä mukana. Yhteistyö solidaarisuuskeskuksessa antaa oivan pohjan kehittää suomalaisen ay-liikkeen kansainvälistä edunvalvontaa.

Edunvalvonnastahan SASKin työssä viime kädessä on kysymys. Se ei ole hyväntekeväisyyttä vaan osa kansainvälisen ay-liikkeen strategiaa ja solidaarisuutta. Ay-oikeudet ovat osa ihmisoikeuksia. Näitä oikeuksia poljetaan edelleen eri puolilla maailmaa. Vapaiden ammattiyhdistysten kansainvälinen liitto VAKL julkaisee vuosittain raportin ay-oikeuksien loukkauksista. Raportti julkistetaan ja luovutetaan kesäkuussa kansainväliselle työjärjestölle ILO:lle. Valitettavasti tämänkin vuoden raportti on jälleen synkkää luettavaa. Viime vuonna surmattiin 140 ihmistä heidän ay-toimintansa takia, 17 enemmän kuin vuotta aiemmin. VAKL:n raportti kertoo ay-oikeuksien loukkauksista 113 maassa, joissa ihmisiä on piesty, pidätetty, kidutettu, suljettu vankilaan tai erotettu ammattiyhdistystoiminnan takia. Tästä on vedettävissä yksi johtopäätös: Ammattiyhdistysaktiivina toimiminen on vaarallista ja usein jopa hengenvaarallista. Paradoksaalista on, että vaikka yhä useampi maa on ratifioinut ILO:n perussopimuksia niin VAKL:n raportissa niitä rikkovien maiden lukumäärä edelleen kasvaa.

ILO:n työkonferenssi hyväksyi vuonna 1998 harvinaisen julistuksen työelämän perusoikeuksista. Julistus kattaa yhdistymis- ja sopimusvapauden, pakko- ja lapsityövoiman käytön sekä kaikinpuolisen syrjinnän kiellon työelämässä. Nämä neljä osa-aluetta julistuksessa katetaan kahdeksalla ILO:n ns. ihmisoikeussopimuksella. Merkittävää julistuksessa on, että nekin hallitukset, jotka eivät ole näitä sopimuksia ratifioineet ovat velvollisia raportoimaan ILO:lle niiden noudattamisesta. Julistuksen moraalinen merkitys ja velvoite on voimakas, koska se hyväksyttiin yksimielisesti. Tuon julistuksen toteuttaminen kaikkialla maailmassa on nyt kansainvälisen ay-liikkeen keskeisimpiä vaatimuksia.

Globaalistuminen vaatii sosiaalisen ulottuvuuden. Reilun kaupan hengessä on välttämätöntä, että kansainvälisiin kauppa- ja investointisopimuksiin saadaan mukaan ns. sosiaaliklausuuli eli niihin kirjataan sitoutuminen ILO:n julistukseen työelämän perusoikeuksista. Yritykset on saatava niitä noudattamaan mutta hallitukset ovat viime kädessä vastuussa sopimusten ratifioimisesta ja valvonnasta. Tämä on sanottava varsin painokkaasti, sillä huolimatta talouden globaalistumisesta ja monikansallisten yritysten vallan kasvusta, valtaosa kehitysmaiden työpaikoista on edelleen pienissä ja keskisuurissa yrityksissä, maataloudessa ja julkisella sektorilla.

Monesti kuulee yritysten väittävän, ettei kansainvälisiä työnormeja voi noudattaa, koska ne eivät sovi tämän maan kehitystasolle tai eivät ole sopusoinnussa tuon maan kulttuuriarvojen kanssa. Tällaiset väitteet ovat arvottomia: ay-vapaudet ja –oikeudet ovat yleismaailmallisia aivan samalla tavoin kuin YK:n ihmisoikeuksien julistus, jonka oikeellisuutta harvat ovat uskaltaneet kyseenalaistaa.

Monet yritykset ovat ryhtyneet luomaan omia eettisen toiminnan sääntöjä tai käyttäytymisohjeita. Motiivit näyttävät vaihtelevan huomattavastikin. Eräät ovat ryhtyneet siihen kansalaisjärjestöjen painostuksesta, monet kuluttajien tietoisuuden kasvun ja kielteisten ostopäätösten pelossa, useat tavoittelevat hyvää julkisuuskuvaa ja siten edullista markkina-asemaa. On selkeästi todettava, etteivät yritysten omat säännöt voi korvata vapaata ammattiyhdistystoimintaa ja työehtosopimuksia. Yritysten omissa säännöstöissä pitää huomioida ILO:n työnormit ja YK:n ihmisoikeuksien julistus. Niiden seuranta ja valvonta on vielä oma ongelmansa.

Suomen ay-liikkeen perusvaatimuksena kansainvälisessä tuotannossa ja kaupassa toimiville suomalaisille yrityksille on se, että ne noudattavat kansainvälisiä työnormeja sekä paikallisia lakeja ja asetuksia. Tästä syystä SAK ehdotti kuukausi sitten yhdessä monien kansalaisjärjestöjen kanssa yhteisen keskustelufoorumin perustamista. Esitimme kutsun suomalaiselle elinkeinoelämälle, valtiovallalle ja kansalaisjärjestöille perustaa yritystoiminnan etiikkaa pohtiva keskustelufoorumi, jossa yhdessä voisimme keskustella näistä asioista ja edistää hyviä käytäntöjä.

Palkansaajajärjestöjen aloitteesta Suomessa toimivien työeläkeyhtiöiden sijoitusohjeisiin on kirjattu myös eettisiä periaatteita mm. ihmis- ja ay-oikeuksien kunnioittamisesta. Seuraava askel voisi olla se, että työmarkkinajärjestöt laativat yhteisen suosituksen siitä, että ne suomalaiset yhtiöt, jotka toimivat yli kansainvälisten rajojen, sitoutuvat kunnioittamaan mm. työelämän perusoikeuksia ja -vapauksia yrityksen kaikissa toimipaikoissa. Toinen sarka, jolla työmarkkinajärjestöt voisivat lisätä erityisesti työpaikkatasoista yhteistyötä, on suvaitsevaisuuden lisääminen. Näin siksi, että suomalainenkin työelämä tulee lähitulevaisuudessa olemaan monikulttuurinen.

Yritysten toimintaa on lakien ja normien lisäksi säädelty mm. ILO:n kolmikantajulistuksella monikansallisista yrityksistä ja sosiaalipolitiikasta sekä aivan hiljattain uudistetulla OECD:n monikansallisten yritysten käyttäytymisohjeella. Nämä säännökset ovat luonteeltaan vapaaehtoisia ja koskevat niin hallituksia kuin yrityksiäkin. Myös niiden lähtökohtana ovat ILO:n määrittelemät työelämän perusoikeudet. ILO:n valmiuksia näiden säännösten valvonnassa tulisi lisätä. Viimeaikaisena, varsin mielenkiintoisena kehitysaskeleena on solmittu uusia raamisopimuksia kansainvälisten ammattisihteeristöjen ja eräiden monikansallisten yritysten kesken. Kaikissa niissä peruselementteinä ovat ILO:n perusnormit, mutta toki niissä on sovittu monta muutakin asiaa.

Kaikesta edellä sanotusta käy ilmi, että työelämää säädellään kahdella tavalla, yhtäältä lainsäädännöllä, joka useasti perustuu vielä kansainvälisiin normeihin sekä toisaalta sopimustoiminnalla, joka pääasiassa on kansallista, mutta täydentyy yhä useammin kansainvälisillä sopimuksilla. Siellä missä ay-liike on heikko, korostuu lainsäädäntötie ja siellä missä ay-liike on vahva painottuu sopimustoiminnan merkitys. SASKin toiminnan merkitys korostuu siinä, että se pyrkii parantamaan kehitysmaiden ja lähialueiden ammattiyhdistysten neuvotteluasemia ja valmiuksia.

Kehitysmaiden ammattiyhdistysliike on ollut varsin ahtaalla viime vuosina. Sitä vastassa ovat ay-toimintaa hajottamaan pyrkivät työnantajat, useasti korruptoituneet ja ammattiyhdistyksiin vihamielisesti suhtautuvat hallitukset ja näiden politiikan selän taakse piiloutuvat monikansalliset yritykset. Monet hallitukset ovat perustaneet ns. erityistuotantovyöhykkeitä, joihin ne houkuttelevat ulkomaisia sijoittajia verovapauksilla ja lupauksilla pitää ay-liike ulkona. Yleensä niissä käytetään halpatyövoimana nuoria naisia. Tämä on nykyaikaista riistoa vanhanaikaisin keinoin.

Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n ajamat rakennesopeutusohjelmat ovat merkinneet hyvin kipeitä leikkauksia välttämättömiin julkisiin palveluihin. Tämä ja kehitysmaiden valtava velkataakka ovat lisänneet myös kehitysmaiden ammattiyhdistysten ahdinkoa. Maailmanpankin johtaja Wolfensohn totesikin julkistaessaan viime keväänä maailman kehitysraporttia, että sen viesti on ristiriitainen. Hän totesi, että yhtäältä vuoden 1997 Kaakkois-Aasian talouskriisi iski ankarimmin juuri köyhiin ja lisäsi eriarvoisuutta. Toisaalta sen seurannaisvaikutukset olivat pelättyä pienemmät, koska niitä pehmentämässä olivat sosiaaliset turvaverkot. Siksi on aivan ilmeistä, että IMF:n aikaisemmin vaatimat sosiaalimenojen leikkaukset budjettien tasapainottamiseksi ovat jyrkässä ristiriidassa köyhyyden poistamisen kanssa. Ei myöskään voida olettaa, että esim. Afrikan valtiot selviävät valtavasta AIDS-ongelmastaan, ellei velanhoidossa ryhdytä ratkaiseviin toimiin.

Suomi on selvinnyt hyvin itsenäisyyden ajan pahimmasta lamasta. Olemme selvinneet siitä, ehkä työttömyyden poistamista lukuun ottamatta, itse asiassa yllättävänkin hyvin. Ennen lamakautta Suomi päätti nostaa kehitysyhteistyömäärärahansa YK:n suosituksen mukaiseksi 0,7 %:iin bruttokansantuotteesta, mikä taso saavutettiinkin lamavuonna 1991. Säästötoimien seurauksena leikattiin kehitysyhteistyöbudjettia suhteellisesti eniten ja sen osuus putosi alle 0,3 %:iin. On muistettava, että kun monena vuonna BKT laski niin markkamääräiset kehitysyhteistyömäärärahat kokivat rajun pudotuksen. Suomi tippui EU:n keskitason alapuolelle ja jäi kauas taakse myös laman kokeneista muista Pohjoismaista.

Olemme tänään täällä Tampereella arkkipiispa Jukka Paarman kanssa antaneet yhteisen vetoomuksen Suomen kehitysyhteistyömäärärahatason kohottamiseksi. On kysyttävä, eikö nyt ole aika nostaa julkiseen keskusteluun kehitysyhteistyön määrä ja laatu? Konsensuksella olemme tässä maassa selvinneet monesta kovasta paikasta. Emmekö löytäisi nyt kasvun vuosina uutta kansallista konsensusta, jotta Suomen kehitysyhteistyö saataisiin tasaisen kasvun uralle tavoitteenaan YK:n suositus 0,7 prosenttia. Kehitysyhteistyön laadusta tinkimättä Suomen on noustava muiden Pohjoismaiden takaa niiden rinnalle ja kannettava yhteisvastuunsa huonompiosaisista. Tämä ei ole hyväntekeväisyyttä vaan solidaarisuutta.