Teoreettisia vaihtoehtoja löytyykin monenlaisia. Niiden käytännön toimivuudesta voidaan Ahmavaaran mielestä olla kuitenkin monta mieltä. Ammattiyhdistysliikkeelle tärkeän solidaarisen palkkapolitiikan toteuttamiseksi ja tärkeiden laadullisten parannusten aikaansaamiseksi tulopolitiikka on edelleen kuitenkin luotettavin keino. Myös Suomen EMU-jäsenyys korostaa sellaisen talouspolitiikan tarvetta, jota tulopolitiikka parhaiten tukee, Ahmavaara korosti.

Korkeiden palkankorotusten vaatiminen, mikä monilta tahoilta nousee yhä voimakkaammin julkisuuteen, perustuu vanhentuneeseen ja virheelliseen käsitykseen siitä miten palkansaajien edut parhaiten voidaan turvata. Hyvän esimerkin Ahmavaara mielestä antaa nyt voimassaoleva, maltilliseksi kehuttu ja haukuttu tupo, jonka ostovoimavaikutus perustuu sekä palkankorotuksiin että tuloverohelpotuksiin. SAK:n laskelmien mukaan nykyinen sopimuskausi tuottaa noin 6,5 % ostovoiman kasvun työllistä kohti kuluttajahintojen noustessa samaan aikaan runsaat 2 %.

Jos sama ostovoiman kasvu olisi haluttu saada aikaan vain liittokohtaisen palkkaratkaisun avulla, olisi tarvittu vähintään 20 % palkankorotukset ja niiden avulla olisi saatu aikaan n. 10 % inflaatio. Tuntipalkkoja olisi siis pitänyt korottaa esimerkiksi kahteen kertaan yli kuudella markalla, enemmän kuin ravakimmatkaan vaatimukset ovat olleet!

Tulopolitiikka ei siis ole vain solidaarista palkkapolitiikkaa, vaan se myös tuottaa sellaista taloudellista etua palkansaajille, ettei siihen ole mahdollista yltää liittokohtaisin ratkaisuin. Ahmavaara toivoisi korkeita nimelliskorotuksia vaativien ottavan tämän tosiasian huomioon.

Eniten tulopoliittista ratkaisua vaarantavat nyt Ahmavaaran mielestä kuitenkin Sauli Niinistön, Kokoomuksen ja Suomen Yrittäjien yhteisrintama, joka etukäteen yrittää estää yleissitovuuden parantamisen. Tupoon perustuvan työrauhan hinta tulee olemaan nykytasoa selkeämpi ja parempi yleissitovuus. Jos se on tuon rintaman mielestä liian kallis hinta, se ottaa myös vastuun seurauksista.